Julkaistu alunperin sontagames.fi-sivustolla 24.4.2023.

"Tuhosin eräänä kauniina kevätpäivänä kirveenterän. Tuloksena jotain jota voi kutsua fantasiafiilistellyksi viikinkikirveeksi. Kaikki lähti metallijätteeseen heitetystä kirveenterästä. Jeps, tein myös laittomuuksia. Jätteestähän ei Suomessa saa mitään ottaa talteen. Älä kysy miksi. En nimittäin tiedä."

Pitäisi vissiin dokumentoida tekemisiään vähän paremmin. Mutta mun ikuinen ongelma on, että kaikenkarvainen kuvaaminen ja julkinen "postaaminen" on jotain, mikä vertautuu nokkosissa kierimiseen. Tajusin kuitenkin ottaa dyykatusta terästä kuvan ennen kuin altistin rälläkälle.

Terässä näkyy leima joka hionnan yhteydessä kirkastui numeroksi 86 tai 98. Miten päin sitten terää pitäisi katsoa? Ruoste oli pinnassa ja terä oli muutenkin ihan hyvä kuntoisen oloinen. Jos olisin ollut fiksu olisin vain putsannut ja laittanut myyntiin, mutta terän muoto sai mielikuvituksen laukkaamaan ja päätin pistää uusiokäyttöön.

Rälläkällä silpuksi ja koivun jämäpala varreksi. Tujaus veistelyä ja jyrsintää. Lopputulos on seuraavanlainen:

Kuvioksi valikoitui palmikot ja Suomessa yleinen käpälikkö jota kristillistettynä kutsuttaneen Hannunvaakunaksi. Fiilistelin ehkä Kemijärveltä löytynyttä suksea.

Kirveen kokonaispituus on n. 69 cm. Terän leväys 8 cm ja lavan pituus 14 cm.

Kirveen silmä on kaukana rautakautisesta. Kierrätyshenkinen varsikaan (jo alun perin liian pieni) ei ihan täytä aukkoa ja kierosilmä nappasi kiilankin vinoon. Toisaalta kyseessä on puhtaasti koriste. Terän muokkaaminen on mitä luultavammin tuhonnut leikkuupinnan karkaisun eli käyttöesineeksi tästä ei ole.

Mihinkään harjoitus käyttöön (HEMA) en todellakaan suosittele ottamaan. Tästä syystä huonosti istuva varsi ja huono kiila toiminee turvallisuus takeena. Lyömällä kirveen ihan mihin tahansa. Saat terän paikoiltaan, niin jää tihutyöt lyhyeksi. Koristeeksihan tämä on alun perin tarkoitettukin. 

Fiilistely kuvan haapapöllikin osoittautui kovaksi palaksi. Melkein jouduin lyömään käyttökirveellä alkureiän, että sain tämän kaverin kiinni haapaan.

Koivuisen jämäpalan käyttö ei myöskään ollut paras idea. Otti ja halkesi hieman ponnen puolelta, kun naputin terän paikoilleen.

Sekalaista käsityöttömyyttä I

Kuvia eetteriin ja ehkä tulevaisuudessa kirjoitankin jotain:

Puumiekat I

Ehkä joskus kirjoitan näistä jotain, mahdollisesti ihan fiksuakin? En tosin pistä sormenkynsiäkään pantiksi, että näin käy.

 

RAUTAKAUTINEN KILPI (REPLIKA) - TEKEMISEN MASOKISMI

Julkaistu alunperin sontagames.fi-sivulla 16.10.2022.

Kesällä 2022 valmistunut rautakautisen tai tuttavallisesti viikinkikilven replika. Väkisin laittaa miettimään onko takana oleva siirtolohkare nähnyt ihan aidonkin kilven. Vuosituhat taakse päin melko läheltä tätä paikkaa maahan päätyi useampikin rautakautinen esine. Tarkempi paikka jääköön hämärään. Kuten se olenko oikeasti onnistunut pääsemään alkuperäisen kilven jäljille. Pienen lisämaun tuo se, että kilvessä käytetyt puut ovat siirtolohkareen toiselta puolen kaadettu. Asettelun taustalla on nähtävästi suomalais-ugrilainen puunhalaaja ja hyvityksen hakeminen metsän hengiltä. Puuta ei kaadettu turhaan.

Matka pystypuusta kilveksi

Viihdeteollisuus on muovannut jokaisen kuvaa siitä miltä "oikea" viikinkikilpi näyttää. Pahimmallaan parista viturallaan olevasta laudasta helvetillisillä raudoilla kasaan lyöty tekele, joka sidotaan käsivarteen ja koristellaan vegvisirillä (tai miten se 1860 -luvulla keksitty kristillinen tsydeemi nyt kirjoitetaan). Pahoittelut en tee mitään Vikings -sarjan replikaa vaan mielellään tuhat vuotta vanhempaa käyttöesinettä. Katsotaan miten onnistun.

Puu pohdintaa

Kilven perusrakenteena on kuusi (Picea abies). Kuusen oli helppoa päätyä, kun hakee mistä kilvet tehtiin. Lähteestä riippuen tulee ainakin jompikumpi eli spruce (Picea -suku eli kuuset) tai fir (Abies -suku eli pihdat). Suomen oloissa luontainen valinta iskee n. 5000 vuotta sitten tänne tulleeseen kuuseen.

Kyseinen puuyksilö oli kasvanut varsin avoimella paikalla eli vuosilustot ovat isoja, mikä heikentänee puun kestävyyttä. Kaatamisen ja sahaamisen välillä meni vuosi ja siinä ajassa puumateriaan iski jokunen hyönteinen. Ehkä sitä kerkisi syömään myös sienet? Totuus valkeni pirullisella tapaa höylätessä.

Ensimmäinen virhe historialliselta kannalta oli tehty. Epäilemättä kukaan entisaikojen kilventekijä ei käyttäisi jo parhaat päivänsä nähnyttä puuainesta. Olisi pitänyt kaataa toinen kuusi ja aloittaa alusta. Pääsin kuitenkin ns. larppaamaan tätä osuutta eli en joutunut ostamaan kallista sinistettyä broileria rautakaupan puuosastolta.

Tästä päästään seuraavaan historialliseen virheeseen. Kuusi sahattiin ja kaadettiin moottorisahalla. Nyanssi, jota seuraa pahempi virhe. Kaadettu kuusenrunko sahattiin teollisiksi laudoiksi. Mitä väliä? 

Jos katsoo museo näytteitä voi olla aika varma, että käytetty materiaali on halkomalla tehtyä. Puun syyt kulkevat katkeamatta laudanläpi. Voi toki esittää, että entisaikoina olisi tehty kuten minä, jos olisi ollut kenttäsirkkeli. Aikaa olisi säästynyt roppakaupalla. Mutta. Iso mutta. Halkoessa puun syyt pysyvät paremmin ehjänä, kun halkeaminen tapahtuu syitä myöden niitä harvennin katkomatta. Teoreettisesti ajatellen puu kestää paremmin rasitusta ja iskuja, ehkäpä taipuukin vähemmän? Voisin siis väittää, että kilpeni on tästä syystä heikompi kuin alkuperäinen olisi ollut. Lisä rasitteen tuo mahdolliset lahottajat jotka ovat popsineet suihinsa puumateriaalia. Mistä johtuen kilpi voi myös olla hitusen kevyempi.

Puun työstöä

Pari vuotta kuivuttuaan raakalauta päätyi pöytäsirkkelin armoille. Sahasin mielestäni tarkoin valikoiduista laudoista ohuempia eli katkoin entisestään puun syitä. Jälkikäteen ajatellen olisi voinut yrittää veistää laudat ohuemmaksi. Tosin olisin saanut raakalaudasta kahden kilpilaudan sijasta vain yhden. Budjetti tuli tässä vastaan, jos ei laiskuutta mainita. Yhteensä kilpi tulee koostumaan 10 säleestä.

Liima ja sotku

Liimaksi valikoitui liima jonka pakkauksen puhelinnumeron suuntana oli 931. Ensimmäisen kerran liimaa on käytetty hieroglyfien aikaan eli omani on verraten tuore erä. Kyseessä on siis nahkaliima, jonka englanninkielinen hide glue on helpommin ymmärrettävissä. Nahkaliima on nahasta valmistettua liimaa, joka ensin liotetaan sopivaan määrään vettä. Minulta ei veden ja liiman suhdetta kannata kysyä, kun en opi edes joka kerta erehtymällä. Sopivasti lionnut rusehtava moska lämmitetään hauteessa noin 60 celsiukseen ja sitten vaan liimasuti heilumaan.

Nahkaliima on sotkuisuudesta huolimatta yllättävän mukavaa tavaraa ja muodostaa kestävän oloisen sauman. Lisäksi liima on uudelleen aktivoitavissa lämmöllä. Saunassa voi siis nuolla omat haavansa ja samalla korjata kilpensä.

Höylää, hikeä ja huijaamista

Liimauksesta kuivunut kilpi joutui taas yhden modernin työkalun armoille. Sähköisellä kuvio/pistosahalla muodoksi tuli pyöreä ja halkaisijaksi 81 cm. Keskelle kupuraa varten sahasin 13 cm leveän reiän. Lähteestä riippuen kilven halkaisijaksi on ilmoitettu 75  - 90 cm eli kilpeni on keskikokoinen.

Vaikka olin satavarma, että valituissa laudoissa olevat oksat olivat terveitä. Höylätessä kilven ohuista reunoista irtosi oksien kera paloja. (Kuvassa punaiset nuolet, hyönteistuho ympyröity) Kaksi ylintä on korjattu liimaamalla samasta puusta tehdyt paikat koloihin. Alin murtuma oli pienempi kuin kaksi muuta ja jäi korjaamatta, ei maksanut laiskalle vaivan palkkaa.

Höylääminen on sen verta hikistä hommaa, että tein höyläämisessä uuden historiallisen virheen. Ohensin kilven osittain sähköhöylällä. Yksi tekosyy on toki nuo laidoista irti paukkuneet pienet oksat. Sen verta monta Perkelettä pääsi, että kilpi on muinaisuskoon pyhitetty käsihöylää heiluttamalla. Sähköhöylä tuli siis kristillisessä mielessä taivaspaikan turvaksi.

Kilven reunat on höylätty keskikohtaa ohuemmaksi. Olin sen verta täpi-täpissä, että unohdin mitata puun paksuuden, mutta kummaltakin puolelta kankaalla laminoituna kilven laita on 6 mm paksu. Kupuran alta kilpi on 9 - 10 mm kankaineen. Oheneminen alkaa kunnolla vasta noin vaaksa ennen kilven reunaa.

Historiallisissa kilvissä tuttu rakenne. Syytä on spekuloitu. Yksi hyvä peruste on kilven keventäminen ja painopisteen siirtyminen kädensijaan päin. Toinen voisi hyvin olla kilven reunan käyttö suoraan aseena tai sitten jumittamaan vastustajan aseen. Laitaan lyöty terävä terä uponneen kavennuksen asti helposti. Rakenteen muuttuessa paksummaksi tulee kilpi kestävämmäksi. Samalla kiinni lyödyn terän ja kilven väliin tulee enemmän pinta-alaa ja kitkaa. Vaikeampi siis saada irti. Tiedä sitten. Itselläni ei ole kokemusta miten kilpi käyttäytyy taistelussa.

Pintaan kangasta?

Ihan vaimon luvalla tuhosin valkaisemattomat olohuoneen pellavaverhot kilpeen liimattavaksi. Tässä kohdin liikutaan historiallisesti harmaalla alueella. En tarkoita vaimon verhojen tuhoamista. En vain löytänyt yhtään varmaa museokilpeä, jossa olisi pellavaa säästynyt, siis rautakautista kilpeä. 

Rautakauden kilvistä on nahastakin säilynyt vain paloja. Kankaana lähinnä villankappaleita. Pellavan epäilisin kasvikuituna olevan helpommin maatuva kuin rasvaisen villan. Esim. maastoon jäänyt villasukka pysyy melko kauan pultsarikuntoisena. Myönnän, että en käyttänyt aiheeseen hirveästi aikaa ja en esimerkiksi tiedä mihin perustuu väite, että pellavaa on jo käytetty Suomessa pronssikaudella; hautalöydöt, sedimenttiin hautautunut siitepöly vai mikä? Pellavaa on myöhemmissä kilvissä laminointina jne. eli menen anakronistisesti jokusen vuosisadan taakse päin.

Yhtenä verukkeena kankaan käytölle käytän omaa kokemusta. Kierrätyskankaan käyttäminen tulee halvemmaksi ja helpommaksi. Ehkä joskus joku on pöllinyt äitinsä hamekankaan tai liimannut oman hajonneen paitansa kilpensä pintaan ennen kuin on lähtenyt ryöstämään naapureita.

Kankaasta en osaa sanoa muutenkaan mitään. Onko teollisen kankaan kudos edes sinne päin miten aikanaan on kankaat tehty. Tähänastisista historiallisista virheistä voin tehdä tässä kohdin sen pahimman tai sitten osun veikkauksessani oikeaan?

Liima ja sotku II

Kankaat liimasin nahkaliimalla. Kilven takapuolen kangas tuli kahdesta osasta. Ainakin rakentaessa kahdesta palasta tekeminen oli melkeinpä helpompaa kuin yhdestä kankaan palasta tehty etupuoli. Kangas venyy ja paukkuu kastuessaan ja yhden ison saaminen paikoilleen ilman ryppyjä vaati taas muutaman ukkosen jumalan nimen ääneen lausumisen.

Samalla iski halu lisätä toinen kangaskerros edellisen päälle ja tehdä kilvestä liima/kangas komposiitti. Paino olisi kasvanut hitusen ja kestävyys luultavasti suhteessa enemmän. En toki löytänyt historiallisia viitteitä tähän suuntaa - kyseiseltä aikakaudelta. Pidin itseni kurissa ja kankaat yksinkertaisena.

Kangas ja puu imevät vesiohenteisen liiman eritavalla. Vaikka liimasin kankaat samalla kertaa kummallekin puolelle, kupertui kilpi niin, että lattian ja kilven väliin mahtui meikäläisen nyrkki. Kangas kuivui ilmeisesti puuta nopeammin. Hissukseen painoja lisäämällä tekele tasoittui ja kuivuessaan kuivui suoraan.

En tiedä teinkö lisää historiallisia virheitä, mutta en laittanut niin monessa replikassa nähtävää nahkareunusta. Liimasin suuremmalla liima määrällä liian ison etukankaan lipareet taakse. Tässä vaiheessa olisi pitänyt avata myös kupuran aukko ja liimata jämä kankaat kilven takapuolelle. Ihan vinkkinä. Jälkikäteen säätäminen on aika v-mäistä.

Munalla ja liidulla kohti taidetta

Otsikosta tulee mieleen lähinnä Kiasman sisältö, vaikka pitäisi tulla meikäläinen ja renessanssin mestarit.

Kuten entisaikojen suuret nimet tein useamman luonnoksen mihin pallurani asettelen. En tietenkään mokannut kahta kertaa putkeen palluroiden sijoittelua. En.

Luonnokset tein hiilikynillä. Yritin siis välttää liian modernia tapaa. Olisin voinut toki takasta napata hiiltä ja antaa inspiraation viedä. Valitulla tavalla syntyi sotkua ja sanomista vähemmän

Munatempera on yksi vanhimmista maaleista ja yllättävän helppo toteuttaa nykypäivän välinein. Pigmenteiksi valikoitui liitu ja ikävä kyllä synteettinen rautaoksidi.  Pigmentti valinnat tehtiin myrkyttömyys mielessä. 

Esimerkiksi Trelleborgin kilvestä on löytynyt jäämiä myrkyllisestä lyijykarbonaatista eli valkoisesta väristä sekä useammasta muusta kilvestä punaista rautaoksidia. Gokstad -laivan kilvet taasen olivat keltaisia ja mustia. (toissijainen lähde R. F. Warming) Rautaoksidin olisi varmaan voinut korvata hiilellä? 

Tässä kohtaa kannattaa kysyä miksi en käytä mm. pellavaöljypohjaista maalia? Samalla saisi kilvestä sään kestävän. Ehkä nojaudun anakronismiin, mutta pellavaöljypohjaiset maalit yleistyivät maalaustaiteessa vasta munatemperan jälkeen 1500 -luvulla. Varteen otettava sidosaine olisi voinut olla kaseiini eli maidosta tehtävä tempera?

Tekniikoiden osalta menen aika lailla Roland Warzecha jalanjäljillä. Linkin takaa löytyy temperan valmistuskin eli en sitä tässä käy läpi.

Kilpitaide

On mieletöntä, että käytössä on edes jotain osviittaa mitä tuohon kilven pintaan laittaa. Esimerkiksi Grimstrupin kilven koristeellinen pala, riimukivet, Bayeux’n seinävaate (toki tehty vasta 1100 -luvulla) ja mihin itse perustan eli Birkan hautalöydöt. Eritoten kirja: Arbman, Holger (1940) Birka 1 Die Graber: Tafeln. Alla olevassa kirjan taulussa 97 on kilpien muotoisia koruja. Puhutaan tietenkin tulkinnasta. Ovatko näiden korujen esikuva edes kilvet?

Yritin pitää itseni mahdollisimman yksinkertaisella tiellä. Korujen 14 ja 9 eräänlainen fuusio oli se mitä lähdin hakemaan. Väreiksi mustalle pohjalle valkoinen ympyrä spiraali. Mahdollisesti isomman ympyrän sisään vielä punainen pienempi ympyrä. Toistaiseksi en ole jälkimmäistä toteuttanut. Sen sijaan päädyin lisäämään palluroiden väliin pienet pisteet. Vähän mietin punaista niihinkin, mutta jätin tekemättä. Mikä jokaisen pitäisi jättää tekemättä on mm. hemmetin Vegvisir -kuviot, kyseessä on 1800 -luvun fiktio, jolla ei ole mitään tekemistä viikinkiajan tai minkään muun aidon historian kanssa.

Maalauksessa suurin yllätys tuli kuinka paljon munankeltuainen vaikuttaa väriin. Jälkikäteen ajatellen itsestään selvyys, mutta maalatessa valkoiset osat olivat likipitäen keltaisia. Liitupigmentti ei selvästi ollut riittävän tukeva. Päädyin lisäämään hitusen munanvalkuaislakkaani liitua ja sain siten pintapuoleisesti pallurat valkoisemmaksi. Tosin eivät ehkä kestä kulutusta lainkaan. Mustat osat vedin puhtaasti valkuaislakalla.

Munanvalkuaislakkasin (pienellä määrällä liitua) myös kilven takaosan. Oli turha kuluttaa kallista pigmenttiä kilven takaosaan. Sitä tehdessä tuli mieleen, että olisiko pitänyt pohjamaalata etupuolikin ensin esim. pelkällä temperalla (ja hitusella liitua). Kangas meinaan imee maalia rutkasti ja vähän päälle. Samalla olisi saanut suljettua kankaan kudoksen kuten kuvasta hyvin näkee. Tosin suoraan lopullisella värillä maalatessa esim. mustaväri on liuennut itse kankaaseen eli pysyy paremmin kilvessä kiinni.

Hetken luulin saaneeni aikaiseksi mätänevän kilven. Tekele meinaan haisi kesähelteellä melko etovalle, mutta kuivuttuaan haju antoi myöden.

Kahva puusta...

Vuorossa olisi se vaikein osuus. Jostain syystä en oikein päässyt yksimielisyyteen miten kahva pitäisi tehdä. Puulaji oli selvä tekisin sen taas katajasta (Juniperus communis) (kyllä, tämä on toinen kilpi). Myös se oli selvää, että kahva kattaisi koko kilven takaosan ja kiinnitettäisiin nauloilla.

Ongelmaksi muodostui kuinka paksu on kädensija ja minkä muotoinen. Aika monesti kahvan mainitaan olevan D -muotoinen ja aika kapea.

Ongelma on nimittäin D-muodosta tulevat terävät kulmat. Oma kädensijani on kuvan mukainen eli sivusta katsoen vain n. 14 mm paksu. Leveys on 28 mm. Kataja kyllä kestää rasituksen, mutta ainakaan minun sormet eivät. Liekö paksuuden ja leveyden suhde väärä? Toki jos kilpeä pitää kädessään enemmän peukalo rystysotteella kuin ns. vasaraotteella, niin kilpeä on yllättävän helppo liikutella. 

Tästä tulee väkisinkin johtaneeksi sen, että kilven kahva on käyttäjänsä näköinen. Jos tuon olisin rosvoilemaan lähtiessäni saanut joltain muulta, niin olisin varmaan kietonut kahvaan mm. nahkaa särmien ja sormien väliin tai vuollut särmät pois.

Työstö prosessiin pääsi vanha tuttu sirkkeli halkaisemaan katajan, mutta menin lisäämään modernien työkalujen määrää hiomisessa - käytin nauhahiomakonetta. Tosin lopullinen jälki on ihan puukolla veistelemällä tehty. Laiskuus ja ajanpuute syynä. Säästin luultavasti tunteja kirvesvetoista lätkimistä.

...ja seinään

Seuraavaan ratkaisuunkin löytyy historiallisia esimerkkejä mm. juuri Birkasta, mutta suurin syy on nykypäivässä ja käytännöllisyydessä. Kilven säilytys on helpompaa, kun on valmis seinälenkki. Kierrätys kuparista lenkki kahvan toiseen päähän. Kuvassa kahvan ja kilven väliin jäävä kiinnitys. Reiät olisi voinut polttaa tai kaivertaa, mutta porallahan ne tuli tehtyä. Ihan lihasvetoisella käsiporalla. Itse lenkiksi tuli pronssinen moderni tekele. Näkyy myöhemmässä kuvassa. 

Kupura-aukon tekeminen olisi ollut järkevämpää kankaiden liimausvaiheessa. Ylimääräiseen kankaaseen imeytynyt liima kuivui nimittäin aika jämäkäksi. Jouduin lämmittelemään vanhaa liimaa, että sain kankaan törsteet liimattua aukon reunoihin siististi ja niin, että niihin ei jäisi teräviä särmiä. Jokunen edellä mainittu voimasana lisää.

Kupura ja viimeistely

Kupurat ja naulat ovat Takomo Hukkaraudan loistavaa käsialaa. Pyysin seppää tekemään ns. rustic -mallisen kupuran Petersen E -tyypin kupurasta.

Ehkä jo arvattu, mutta tematisoin tekelettäni Suomeen. Suomesta on löytynyt todella vähän kupuroita - aseisiin nähden. Esimerkiksi Sakari Saaristo kandintyössään (Kilpistelyä, kalpistelua Suomen myöhäisrautakauden kilvet muinaisrunouden valossa, 2020) tuo esiin vähäiset löydöt ja mahdollisen kotimaisen tuotannon laatuongelmat ja puusta tehdyt kupurat. 

Teknisesti pelkäsin tätä vaihetta; kilpi maalattu ja kaikki valmiina eli katastrofin ainekset kasassa. Toisin kävi. Oli leppoisin setti kokonaisuudesta. Tein nauloille käsiporalla reiät ja taltalla syvennykset johon upottaa. Yksi nauloista menee sekä kupuran että kahvan läpi.

Kahvan olisi voinut kiinnittää vielä yhdellä naulalla kilven reunasta. Elättelen toiveita, että tekisin  kuparisen päätehelan kahvan päihin kilven ulkoreunalle. Kahva nimittäin liimauksesta huolimatta pitänyt itseään kiinni vaan on hitusen auki laidoilta. Ulkokuvauksessa kilpi imaisi kosteutta, enkä huomannut laittaa kuivuessaan painoon. Taisin myös arvioida kupertumissuunnan väärin ja hieman "vastakuperaksi" tarkoitettu kahva on samaan suuntaan vinossa kuin kilpi.

Takaosan kirjavuus johtuu valkuaislakan mukana olevasta liidusta. Vedin ensin ilman liitua ja sitten liidun kanssa. Tiedostamaton peliliike joka kaiketi tuo lisää eloa kilven takaosaan? Pientä nipotusta voi antaa myös etukuvion maalauksesta. Olin onnistunut taidokkaasti saamaan palluraspiraalin alkamaan väärästä kohtaa kupuraan nähden. Seuraavalla kertaa maalaan vasta valmiin kilven, jos opin virheistäni?

Se käsittelenkö kilven vielä pellavaöljyllä tai teenkö kuparista heloja kahvan päätyihin jää nähtäväksi.

Tukevasta kiroilusta huolimatta aika vekkuli projekti. Aikaa meni useamman työpäivän verran ja päälle mitä sepältä raudan kesytykseen meni. Historiallisuudesta voi olla montaa mieltä. Paljon liikuttiin harmaalla vyöhykkeellä ja oikaistiin modernein työvälinein. Osittain materiaalitkin ovat arvoitus mm. pellavakangas, raudan koostumus jne. Mutta rehellisyyden tai ainakin armollisuuden nimissä kaikki näin kauas kurottava replikointi on parhaimmillaankin arvailua. 

Tujaus post scriptumia: Lämmityskauden alettua seinällä komeili melkoinen perunalastu. Jostain syystä samassa tilassa oleva kilpiaihio ei ole taipunut (ilman kangasta/nahkaa). Kysymys kuuluu, miksi valmis yksilö päätti mennä mutkalle? Vahva veikkaus on, että seinän puolella on erikosteus kuin huoneen puolella. Joten kuivempi huoneilma sai kankaan ja/tai liiman supistumaan. En tiedä onko korjattavissa ja auttaisiko esim. pellavaöljy etupinnassa hillitsemään vääntymistä? Ehkä kokeilen, ehkä en.

Post scriptum II 2024, kilpi suoristui kesällä ja taipui taas. Elävä olento. 

Valmiin kilven mitat

Halkaisija 81 cm

Paksuus:kupuran alta 9 - 10 mm, laidoilta 6 mm

Kupuran halkaisija 13 cm

Paino 2,45 kg

Miekka puuhun ja miekka puusta

Muksu kyseli hoidosta haettaessa "sellaista millä ritarit huitoo", en ole seppä eli tein puusta. Kuva on kännykkäkameran rusinoima, mutta siitä pitäisi juuri ja juuri erottaa koivusta (pieniltä osin männystä) tehty 30 senttiä pitkä puolentoistakädenmiekka. Aikuisen kourassa tosin melkoinen "piikki". Kahva on puuvillalankaa pikaliimalla kiinnitettynä:

 

Sisälmysvalittuja - Gorechosen

Valmis.

Sisälmysvalittuja - Gorechosen WIP I

Pitkissä kantimissa oleva tilaustyö. Hitto, että on yksityiskohtaa. Samalla pikku vikinää muovinapeista vs. metalli. Ainainen metallifani ei vain tunnu oppivan muovivalujen pyöreyteen. Vaikeaa pitää värit paikallaan tai sitten sitä klassista taidon ja tuntuman puutetta. Viimeisin maalaussessio on vuoden takaa. Mistä syystä mennyt maalien henkiin herätykseen yms. sähläykseen hyvä aika tehokasta peliaikaa...) Mutta joo: