keskiviikko 28. toukokuuta 2014

The Last Airbender - huidontaa ja huteja

M. Night Shyamalan - ohjaajaukko joka nauttinee vahvaa epäluottamusta monen filmigurun silmissä. Lähdetään kuitenkin puhtaalta pöydältä, koska kuulun niihin pervoihin jotka pitivät kierolla tapaa Village -leffasta. Raina pyörimään - The Last Airbender!



Pääroolissa lapsinäyttelijä on aina riski. Airbenderin leukemia Avatar voisi hörökorvineen mennä, mutta ne kamera kulmat. Miksi! Siis miksi pitää jokainen Avatarista lähtevä otos alkaa aivan iholta. Kamera tarkennetaan aluksi pikkusällin poskeen tai tärähtäneesti törröttävään ylähuuleen. Ohjaaja olisi voinut useammin pyytää nappulaa sulkemaan suunsa. Tunnen vain raivoa!  Pakosti syntyy vaikutelma aavistuksen yksinkertaisesta kakarasta. Turkka olisi niistänyt rään poskelle antamaan mukavasti potkua otokseen. Nyt jäädään sinne saippuan ja aavistuksen tekotaiteellisella puolella. Yritetään onnistumatta. Jos haluan saippuoopperaa, niin katson saippuaoopperaa.

Ja miksi aina pahikset pitää näyttää tosielämän "pahiksilta"! Kylmänsodan aikaan jokainen pahapoika husi AK47 kourassa osumatta mihinkään ja puhui englantia venäläisittäin tai DDR-arjalaisen aksentilla. Nyt joka hiton pahis on vähintään pohjois-korealainen tai lähi-itäläinen. Hoh, hoi, luulisi Shyamalan oman pärstänsä vuoksi laittaneen pahikseksi punaniskaiset valkoihoiset. Ehkä alkuperäisessäkin rotuasetelma on banaali, tiedä häntä, kun en ole katsonut.

Narina jatkukoon! Ehkä katsoin Benderin turhan väsyneenä, puolella kapasiteetilla tai jotain, mutta jouduin pari kertaa kelaaman taakse päin, mitä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. Esimerkiksi Avatarin jäätyä alkupuolella vangiksi ja kahleisiin töksähtää otos tilanteeseen jossa kahleita ei ole ja ympärillä on Maantaivuttajia. Vähän haki, että mitä! Ovatko nämä nyt vankina, miksi ja kuka sen jäämöntin sai Avatarin kaverin ympärille? Miksi me nyt tänne jouduttiin! Loppupuolella on myös vaikeuksia saada syy-yhteyksiä kohdilleen taistelun tuoksinasta. Kuka on kukin ja miksi kaikki huitoo ja pomppii. Taijiquania on kiva seurata puistoissa, mutta ei tosiaankaan 1,5 tuntia ruudulta.

En ole katsonut alkuperäisiä animaatiota, joten en IMDB ruikuttajien tavoin voi kiljua, että eikö ohjaaja tai käsikirjoittaja ole katsonut niitä. Kiljunkin, että eikö tätä ole katsottu leikkaamisen jälkeen kokonaan ennen ulos tuloa! Ehkä tämä päätön tekotanssi ja tökerösti pomppiva kakaratähti tosiaan harjoittaa taijiquania myös animaatiossa, mutta rajansa kaikella. Yritys saada liikettä ja näyttävyyttä ei vaan iske. Ehkä se perimmäinen syy on, että jokainen huidonta näyttää maallikosta toisensa kopiolta. Dialogin jätän mainitsematta - syystä. IMDB:n käyttäjäraadin 4,4 on jo ihan tarpeeksi pisteitä tälle rävellykselle.

Leffa on suunnattu käsittääkseni jälleen kerran suurille ja fanittaville teinimassoille. Tätä Hubba Buballa kasaan taivutettua teiniromanttista hapansilakkaa on nykyään tarjolla aivan liikaa. Airbenderillä olisi ollut aineksia visuaaliseksi orgasmiksi, mutta tupsahtikin reisille. Tätä lahoa naurista vissiin tarjoillaan tulevaisuudessa kakkososan verran lisää. Jotkut eivät vain opi.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

R.I.P H. R. Giger

Hitto,

huomasin vasta nyt, mutta yksi ehdoton suosikeistani uudemman taiteen saralta on poistunut kuviosta. Hans Rudolf "Ruedi" Giger on siis kuollut. Gigerin kotisivut.






Miehen omintakeinen ja helvetillisen pelottava tyyli luulisi olevan jokaiselle scifistille tuttu ainakin Alien -elokuvan avaruusmörön - xenomorphin osalta. Painajainen joka on elänyt Gigerin unissa jo ennen kuin Ridley Scott aloitti Alien -leffan vääntämisen, siis Necronom IV:

 


Pitää varmaan katsoa koko Alien saaga läpi patun muistoksi... 


lauantai 17. toukokuuta 2014

Robot Jox - korvike 'Mech mättöä

Tulevaisuus jossa aluehallinta ratkaistaan isojen robottien kehätappeluilla, sisältää toimintaa, tehosteita, draamaa ja jännitystä? Ei, ei välttämättä. Vuosi 1986 ja b-tuotanto ovat yhdistelmä josta löytyy juustoilua ja hometta ilman visuaalikarkkia. Saanen esitellä Robot Jox!



Juonesta. Robot jox nimeltään Achilles kärsii inhimillisyydestä ja pelastaa kesken matsin yleisön syöksymällä rakettikouran ja katsomon väliin. Seuraa 300 kuollutta, kun Achilleen oma robotti pyllähtää katsomoon. Traagista, mutta kuka haluaa nähdä kahden kerrostalon kokoisten kömpelöiden masiinoiden tappelun livenä? Eihän sitä mitenkään voi harhaohjus, luoti, laser tai kokonainen robotti rysähtää niskaan! Ehkä ydinsodan jälkeen on järki kortilla?

Achilles ottaa kunnon kännit ja haluaa ulos kuviosta. Krapula kohtaus toki on tullut koettua itsekin joten realismiakin löytyy. Sankarin kankkusen aikana uusi sukupolvi robottijoxeja heitetään kehiin. Pränikät geneettisesti duunatut trikoosankarit käyvät läpi koulutuksen joka huipentuu: ansoitettuun kiipeilytelineeseen! Kiipeilytelineen kuningashan on analogisesti se huippuaines myös koneen rattiin. Kiipeilijäkuningattareksi pamahtaa tyttönen johon sankarimme haluaisi tehdä geenipoolia täydentävän talletuksen. Pakko siis palata kehiin. Uusi matsi ja hiphei! Petturi, väärä jox, kivuliaan hidas lopputaisto ja -tekstit.

Tehosteet, stopmotion animaatiot, ovat pirullisen epätasaisia. Välillä mennään kunnon kyydissä ja samantien YouTube tason alle. Ehkä lapsuuden Thunderbirds sarjan vedossa tämäkin näyttää silti siedettävältä. Vanhat pienoismallisetit ovat pienoismallisettejä edelleen, kun taas vanha tietokonetauhka olisi takuulla muuttunut sietämättömän paskaksi pikselipuuroksi. Älä toki luule katsovasi Robot Jox:ia visuualisuuden vuoksi. Kasari asenne on se miksi kanattanee hukata aikaansa puolitoista tuntia - tämä on komediaa, ihan muutaman hauskaksi kirjoitetut vuorosanankin perusteella. Varaa siis pari kaljaa ja sopivaa seuraa!

Mechwarrior fanina on pakko tunnustaa, että geneettisesti muokattujen mech-joxien ja vuonna 1989 ulostulleen Mechwarrior klaanikaman välillä on jokin yhteys. Puhutaanko tässä Battletechin persiiseen uudesta kopiosyytepiikistä vai mitä?! Rehellisesti ottaen yksi hailee sillä robottijoket saa kuolaamaan oikean Battletech elokuvan perään (animaatiohan meillä jo on...).

IMDB paukauttaa 5,2. Kun lukee kommentteja huomaa, että pisteet ovat taineet tipahtaa juuri komediallisista aineksista ja nostalgiasta kuten "12-veenä tämä oli mahtava...".


Isot robotit ovat Mechwarrior -miehelle hengitysilman korvike, mutta materiaalia Robot Jox:issa ei ole tarpeeksi edes 1,5 tuntiin. Juustokin rupeaa olemaan liian homeista meikäläisen makuun. Onneksi jälkimaku ei ole pitkä. Ehkä tämän katsoo toistekin?



Meteli mieltä tasoittamaan Orphaned Land - All Is One.


maanantai 12. toukokuuta 2014

Vyöhyke, Zone

Kieli: suomi
Tekstitys: tulossa ruotsi, englanti
Ääni: stereo
Kategoria: scifi / toiminta


Nimi: Vyöhyke
Pituus: noin 110 minuuttia
Valmistumisvuosi: 2012
Tuotantoaika: 2007-2012
Ikäraja: 16
Tekijä: Pilman Radiant Pictures - Indieleffaryhmä
Budjetti: Alle 3000€ koko tuotannon aikana

Siinä kopio-pastelloidut speksit ja sitten voikin jokainen Ameriikan pellejen perään hönkivä painua  Suur-Teuravuomalla ja eksyä. Jookos.



Vyöhyke on indieleffa ja vielä kotimainen sellainen eli jokaisen perus-Timpan mielestä sitä pahinta paskaa mitä tuutti tarjoaa. Leffa pohjaa Strugaskiyn veljesten tarinaan "Roadside picnic - Matka tienpientareelle" ja sivussa napsii palasia edellisestä filmatisoinnista Stalker (1979). Jonka pitäisi jokaista mysteeriscifin ystävää kutsua tuijottelu tuokioon. Yhtään muumeja väheksymättä, jotka muuten ovat aivan parhautta.

Juoni on löyhästi seuraava. Pikku UFOjen piknikin jälkeen muodostuneille vyöhykkeille on jäänyt mystisiä artefakteja joita stalkkeireiksi kutsutut patut hankkivat niitä halajaville mammonaa vastaan. Huhu kertoo vyöhykkeen keskellä olevasta salaisuudesta, joka toteuttaa löytäjänsä toiveet. Mikäs sen mukavampaa. Suomi filmatisoinnissa salaisuuden perään lähtee kaksi erillistä onnenonkija porukkaa, joista toinen on vyöhykkeen vartionnista vastaava armeijan siloposkinen kapiainen. Toinen tietenkin stalkkeri vetoinen. Itse juoneen en enempää keskity. Katsokaa itse.

Vyöhyke on indie leffaksi sitä parempaa kastia. Näytteleminen on asiaan kuuluvasti epätasaista, mutta paikoitellen hyvinkin osuvaa. Ottaen huomioon, että ilmeisti kukaan ei ole ammatilaista nähnytkään. Tai ainakaan koskenut tai jotain sinne päin. Mistä minä tiedän! Tiedän vain sen, että Vyöhyke, Zone veti karvanaaman mukaansa ja heitti toiseen todellisuuteen hippulat vinkuen.

Henkilöiden liikutus budjettiin nähden kunnioitettavan visuaalisissa maisemissa osuu kohdilleen ja geigermittari pärisee. Leffassa tosiaan on tunnelma, että ollaan ajasta irti revityssä paikassa ja silmäkulmissa liikahtelee jotain sinne kuulumatonta ja arvoituksellista. Mystinen, taustalla hiipivä jonkin toisen läsnäolo on saatu hyvin kaapattua HD:lle.

Kierosti leffan maisemat ovat kuin omasta lapsuudestani. Pakosti tulee ajatelleeksi, mitä jos T-byli olisi vuonna 86 tussahtanut Suomen kamaralla?

Hitaasti etenevien otosten vastapainona on hevari hengessä tehtyä korpipolttoisen viinan makuista sanailua. Mikä tietysti meikäläiseen iskee on juuri stalkkereiden katu-uskottava metallimusiikin raskas ulkomuoto: partaa, ponnaria ja lävistyksiä. Eikä mitään pirun Barbien ja Kenin yhdynnästä syntyneitä kumikasvoja tai öljyllä kuurattuja botoxilihaksia, johon jenkki liete pohjaa.

Vyöhyky vie ehdottomasti kotimaisen scifi-indie taivaan kärkisijan Starwreck: In the Pirkinning:in (2005) kanssa. Tällaista lisää, kiitos Pilman Radiant Pictures! Nauris lahdattu.






Jokainen katsoo trailerin, eikös:




...ja sitten koko leffan!


Taustakolina kirjoitustyölle oli Cult Of Luna - Salvation

torstai 8. toukokuuta 2014

Veistohistoria alias scupltin history

Että vihankaan sanaa sculpting, kun muu teksti on suomea. Veistäminen tai muovailu voisi kuulostaa paremmalta?

Lupasin itselleni, että katson vain eteenpäin, mutta minkäs teet. Päätin sitten kaivaa kaikki muinaiset tekeleet kuvaus "studioon" ja haastaa Tab 3:n raetinkameran kuvaus sessioon.

Lähdetään alusta. Tylsänä hetkenä joskus 2000 luvun alussa oli greenstuff, tyhjä Warhammer Fantasy Battlen alusta ja finninaamainen säätäjä. Syntyi Vampire Count armeijaan necromancer / zombi.


Kaveri on melkoinen viritelmä. ja juuri yhtä loistava kuin kuvista voi päätellä. Ulkomuodostaan huolimatta on kerännyt mainetta loitsujen ruvelle heitossa aina 6 editioon asti. Faban jälkeen ikikuollut pääsi Mordheimin Undead porukkaan dregiksi.

Oikeastaan tämä nappi aloitti ihan uuden aikakauden koko pelailussani - nimittäin pelien vähentymisen. Itse kikkailu rupesi kiinnostamaan enemmän kuin nopan pyöritys ja aloin opettelmaan maalaamaan enemmän kuin perusvärit. Samalla aukesi muokkaamisen jalo maailma ja sillä tiellä ollaan. Yksikään armeija ei ota valmistuakseen taiston kentille.

Tämän jälkeen tein jotain yksittäisiä greenstuff viritelmiä, mutta kokoan tähän postiin vain ne joihin on tehty pärstä ja mielellään ihan koko muukin nappi epoksimassoista. Kuten alla olevan Mordheim noidanmetsästäjän pärstän.



Yksittäisten nappien lisäksi teemalla "neito pulassa" Lahmia -listainen VC-armeijani sai alustoihinsa lisää koristeita. Viereinen bretti-zombi-deadknight on ratsukkojen musikantti. Krm... aavistuksen sovinistista, mutta kyllähän se instrumetti raikaa kun luisevalla kouralla räiväsee persposkille. Itse malli on melkoinen lady Gaga. Muistaakseni tein päästä aluksi vieläkin suuremman kuin se nyt on. Nenä jääkön mainitsematta.

Vuorossa epäkuolleiden armeija kenukin ratsu eli zombilohari lounaansa kanssa. VC -armeijan kanssa mopedi karkasi kyllä pahasti keulimaan eikä ole kymmenessä vuodessa tullut valmista, kun joka asia pitäisi saada muokattua.

Vuosien varrella varastointi on ollut vielä huolimatonta. Joku rahanahne persaukinen on vielä myynytkin osan napeista eli saa nähdä lähteekö koko hoito vielä myyntiin. Ei vaan raaskisi myydä alta lipan. Tunteja on mennyt ja joku kumma kiintymys näihin on tullut, kun olen kaikki muut armeijat laittanut realisointiin Faban osalta.

Tässä välissä oli kuviossa vielä Dark Elves joukotkin - witch elf painotuksella. Yllätys. Seuraava tekele oli tulossa Verikulhon raaka-aineeksi mini-dioraamana seisomaan paaluun köytettynä kulhon vierelle. Joku voisi tätä pitää jo härskinä, mutta niin on kaikki klassisentaiteen anatomia harjoituksetkin. Puhumattakaan alkuaikojen GW:n ja kumppaneiden kidutuskammio miniatyyreistä.


Saanen siis esitelle: kosteusvoide! Pärstä on onnistunut omasta mielestäni ihan kohtuudella ollakseen 28mm ja melko hyvin skaalaan sopiva. Itse anatomiassa jalat heittää tai sitten esikuva on perinteinen persjalkainen. Piirtämisessä ja myös figun vääntämisessä ongelma on, että tietyt normaalijakaumasta poikkeavat muodot menevät nopeasti karikatyyrin puolelle. Ainakin harrastelijan tekemänä.Kyseisen napin selkäpuolelta saa irti paremmin tuon jalkojen ja selän epäsuhdan. Kuvakulma on toki liioitteleva, mutta kyllähän tuo Jouko Aholaa muistuttaa. Jokainen saa päättää kumpaa julkisuuden Jokkea tarkoitetaan.

Jalkojen asento on myös melkoisen keturallaan. Ehkä maalauksen loppuun saattamisella ja alustan tekemisellä saisi tuon pelastettua, mutta tiedä sitten riittääkö mielenkiinto.

Tämä on tehty varmaan jossain 2005 paikkeilla.


Vampit saavat jatkoa noin vuonna 2008. Kypsyin jossain vaiheessa tarjolla olevien vampyyrien luisevaan ja alushuosuja esittelevään ulkomuotoon. Joten taas lähdettiin kääntämään veistä haavassa greenstuffin sijasta ja viskottiin Milliputia haavoihin. Hame ja isommat muodot on tehty Milliputista. Loput perinteistä greenstuffailua.

Naama sopisi punaisten lyhtyjen alle dragqueen hengessä. Maalauksessa tupsahti vielä kierot silmätkin. Ahh...

Selkäpuoli on taas niitä "olen jopa tyytyväinen" akselin tuotteita. Jos unohtaa, että hiukset näyttää sontaisilta aivoilta. Tai oikeastaan Terror from Deep -pelin aivomöröltä joka tulee ja pöyhii agentit zombeiksi, jotka taasen räjähtävät aivomöröiksi. Puistatus.









2010 -luvulle!

 

Pari vuotta sitten heräsi taas into tehdä jotain alusta loppuun asti ja tuloksena oli kääpiön ja puolituisen rakkauden hedelmä. Mordheim kokki-tiedustelijani. Nuppini oli taas vaalean punaisen elefantin perssuolessa, kun tein rautalankamallia figuurille. Nappi on päätään liian pitkä ollakseen puolituinen.

Onneksi Mortikka antaa tilaa omalla nöyhtälle eli tietenkin mr. Coo(c)k on rotujenvälisen hellyyden ja solunvaihdon tulos. Ehkä aavistuksen v-käyrä kävi tähdissä kun huomasin tilanteen. Tietenkin nappi oli jo valmis.

Keräsin luuni ja kastoin siveltimet Vallejon maaleihin. Tulos miellytti silmää.Yritin samalla tehdä tila-valo-efektiä nappiin. Eli selkä puoli on huomattavasti vaisummilla korostuksilla ja värit ovat epäpuhtaita. Tiedä sitten toimiiko. En osaa edes itse päättää.

Uusinta uutta on Battletechiin väännössä ollut 25 mm Steinerin sotilas. Taustajuoni ja kuvitus ovat pullollaan feminiini-germaaneja vuodelle 3000+, mutta jostain syystä 80 - 90 -lukujen taitteessa tehtyihin lyijy figuureihin ei ollut ikuistunut yhtään. Lähdin siis itse tekemään.

Tyrin itse ja lakka tyri lisää. En voi käsittää, mikä menee vituralleen, kun mattalakasta jäi toistamiseen hento valkoinen paska figun pintaan ja uudestaan maalaamaan! Onneksi olen vesiväreilijä ja onnistuin ehkä pelastamaan jotain. Uudelleen maalaus on vielä kesken eli namiskasta tulee lisää kuvaa tulevaisuudessa höpinän kera.






Tausta mölinää itämailta:  Orphaned Land - Mabool: The Story of the Three Sons of Seven


edit: 6.8.2014 napit kuvattu uuden kameran lumoissa uudelleen :)

 

tiistai 6. toukokuuta 2014

The Chronicles of Riddick - kultista necrofiliusmongerointiin.

Tulipas toijotettua putkeen The Chronicles of Riddick eli Pitch Black (2000), The Chronicles of Riddick (2004) ja Riddick (2013).

Pitch Black



Aikanaan opintojen viinan huuruisessa usvassa tuli katsottua Pitch Black. Leffa jäi kummittelemaan takaraivoon. Pitihän se sitten ostaa ja katsoa koko olemassa oleva kroniikka putkeen.
 
Perussettiä olisi tarjolla: avaruushaaksirikko, kyydissä pahapoika ja ulkona mörköjä. Tärkeimmäksi ei kuitenkaan nouse Alien hengessä peruskliseiseksi velliksi väännetty ötömölliäinen - vaikka sysipimeän taivaan täydeltä örvelöitä tarjotaankin. Pitch Blackin ehdotonta parhautta ja kantava tekijä on mr. Riddick alias Vin Diesel: über väkivaltainen, murhaaja, vanki, persoona, paha-perse ja niin hirtehisen edelleen.

Veri lentää! No ei oikeastaan. Tai siis lentäähän se, mutta Riddickin ympärille rakentuu muutamien tirkistelevien otosten ja läpän heiton avulla jännitys, joka kantaa leffan loppuun asti. Onko kyseinen sälli psyko vai suunsoittaja. Leffan loppumetrien vesisateessa karkuun säntäily ja hali kohtaus on jotenkin piste iin otsaan. Viimeinen kysymys Riddickin luonteesta ja mahdollinen vastauskin saadaan ennen kuin voidaan siirtyä seuraaviin kronikoihin.

Visuaalinen anti kahden auringon polttamasta värimaailmasta sinisävyiseen hurmeeseen istuu meikäläisen silmään kuin jäänaskali! Suhteellisen pieni budjetti saattaa pahimpien syynääjien silmiä kirvellä, mutta silti leffaan pystyy uppoamaan kunnolla eikä pirun CGI sonta täytä silmämunia joiden tilalla edellä mainittu jäänaskali sulaa aurinkojen paahteesta.

IMDB - pyhättö antaa arvioksi postini aikaan 7,1 keskiarvon. Kommentit ovat lähinnä ylistäviä, mitä nyt välissä inistään sillä perus akselilla, että miten elikot ovat eläneet pimennysten välillä. Toki eihän tälläkään pallolla tunneta horrosta ja sen kavereita. Toinen hupsuttelija taasen pitää elokuvaa paskana, kun on Vin ja naamoja joita ei tunne. Tämän kommentin perusteella olisin voinut pystymetsästä elokuvan kaivaa katsottavaksi. Perusosaava näyttelijä ja tusina pärstiä joita ei ole aikaisemmin nähnyt joka pirun laatikko-toimisto-osuma-leffassa on yksinkertaisesti hyvä, ei vaan parempi! Voin Pitch Blackin osalta sanoa kuuluvani keskiverto leffailijaan eli keskiarvo on kohdillaan, jos ei pari kymmenystä alakanttiin.



Pitch Black on ehdoton nauriin lahtaus ja asettui haudan hyllyyn pysyvästi! Ehkä peräti omalla kohdallani kultivoitui kultiksi.






 The Chronicles of Riddick

 

 

Sitten päästäänkin asiaan. Siis jatko-osathan ovat: hei sitä niin kuin parhautta! Ja paskat. Edellisen eli ensimmäisen osan 23 dollarimilliä on muuttunut 105 dollarimilliin ja sehän tarkoittaa laatua sekä Compuutteri Guggenheimittua Ikonia silmä karkiksi!

Niin visuaalisuus on muuttunut perinteiseksi CGI tuolla ja täällä. Jossain välissä näet ehkä pinnistelemällä näyttelijän ja jotain juonen tapaista. Se visuaalisuudesta sillä siitä ei vain ole oikein mitään sanottavaa, mikä eroaisi nykyisestä massasta.

Juoni ponnahtaa alkuun lupaavasti. Riddick pakenee palkkionmetsästäjiä vaihteeksi jään keskellä ja vetää hemmoja kuonoon. Sitten lähteekin omalta osaltani lapasesta tähtireen ohjakset. Päästän sinne nykyisen fantasia-scifin ylipursuavaan maastoon. Riddickistä leipoutuu esiin voissa paistettu mystinen olento. Syvimmässä posessa hikisen kirurgin vääntämät UV silmät ovatkin mystisen soturirodun viimeisen vesan mystiset killittimet. Jees! Ja mukaan pomppaa ultimaatinen pahuus ja nimeksikin on kikkailtu mitä mystisin Necromongers! Edellisen leffan jotenkin Alien tyyppinen, ollaan avaruuden rekkakuskeja ja maailma on profaaniudessaan niljainen, vedetään kosmiseen pönttöön niin, että matoröörin putken paukkuvat.

Lisää verrokkia edelliseen leffaan ja taas spoileri eli edellisen leffan nuori neutri muuttuu tässä tekeleessä kuin ihmeen kaupalla Hollywoodin kestäväksi kumikasvoiseksi kaunokaiseksi, eikä sukupuolesta olekaan enää mitään epäselvää. Sitä se aikuistuminen tekee, mutta miksi oma naamani ei muuttunut kuin karvaisemmaksi ja rumemmaksi?

IMDB - pyhättö leipoo kirjoitukseni aikaan keskiarvoa 6,7. Johon pakko yhtyä talikolla. Sellaista paskaa tuo arvio on. Yritin selata yli 660 kommenttia löytyisikö jotain poikkeusta, mutta hermot meni "älkää uskoko kriitikkoja Riddick -lapset" kommetteihin. Eli sörkinkö jotain pyhää sanomalla, että Pitch Blackin rujosta ja yksinkertaisesta profaanista tappajasta väännetään kliseisellä taustajuonen ylitäytöllä jotain kanonisen pyhää?


Kerrasta syötyä mautonta pullaa johon saattaa tukehtua. Läheltä piti, että ei pilaa Pitch Blackiä. Pullamössöähän ei naurishautaan kannata laittaa homehtumaan. Pois paskan maku suusta!






Riddick

 

 

Nimikin on yksinkertaisempi ja maallisempi. Eikä hintalappukaan ole kuin 38 dollarimilliä. Toki jatkumon kannalta mongerretaan nekrofilian ja suurempien totuuksien keskellä. Jatkumohan on hyvä juttu - varsinkin kun sitä ei ollut kuin parin nimen verran Pitch Blackin ja Kroniikoiden välillä. Miksi siis nyt vaivautua? Ja sekin vain muutaman minuutin verran alussa ja mitään sanomattomasti lopussa. Jossa muuten jäädän luu kourassa tuijottamaan samaan tilanteeseen kuin lähtiessä. Tulossa siis lisää samaa torttua?

Sääliksi käy Riddickin pojan elämä. Aina joku hylkää vihamieliselle planeetalle. Ja näinhän se Riddick -leffakin alkunsa saa. Vin Dieselin satunnaisen paha-perse puheen saattelema alku laukkaa askelilla jotka on saatettu jo nähdä aikaisemmin? Näitä luonnonarmoilla olevia R. Crusoe hemmoja on taidettu nähdä jo muutaman kerran. Nyt vain hormonipiikki on mennyt suonesta ja miltein koko käsivarresta läpi. Mr Riddick on mieshormonia pursuava hän-mies, mutta kesyttää niin myrkyt kuin pedot matkallaan.

Odotukset eivät olleet Kroniikoiden jälkeen korkealla eikä mongerretun alun. Visuaalisuuskin saa karvat pystyyn heti alussa kun mr. Riddick sieppaa CGI liskolintusen kouraansa. Tosin otos näyttää siltä, että käsi on tekemässä ilma poskaria ja joku on lisännyt siihen jälkeen päin jotain tietokoneella. Karvat voivat näköjään nousta pelon sijasta myös etovuuden tunteestakin pystyyn?

Sitten päästän jo parempaan otteeseen. Paikalle kutsutaan nappia painamalla Riddickin päästä, kirjaimellisesti, kiinnostuneet palkkionmetsästäjät ja ilo on ylimmilllään. Palkkisten hien ja veren sekainen ahneus nostaa tätä tekelettä edellistä korkeammalle tasolle. Saattaa olla, että unohdin katsovani leffaa välissä ja kuljin visuaalisten kuvien kyydissä tripilläni toisessa maailmassa. Mutta. Se jatko-osien ja flashback -trippien mutta. Ötöt kolkuttelee ovella ja energiapatukatkin ovat lentohärveleistä taas hukassa. Niin mitähän uutta tässä sitten olikaan? Päällimmäisen antisankarin kroniikoista tarttunut kuolemattomuus. Eihän mr. Riddick voi kuolla, eihän? Jookos?

Jordi Mollàn näyttelemä Santana yhtenä merc-miehenä tuo tähän klise soppaan jotain eloa ahdistellessaan Kate "Starbuck ver. 2" Sackhoffin lesbo versiota Starbuckista eli Dahl:ia. Jokainen nörttipervo voi nyt rynnätä klikkaamaan vuokrauspainiketta. Eikös?

Mitä sanoo Pyhä IMDB? Sieltä puskee 6,4 eli melkoinen määrä nörttikollegoista on jo ohjaussauvaansa tarttunut. Minä taas vingun kuten monet muutkin soraäänet, että tämä leffa on nähty Dieselin näyttelemänä vuonna 2000. Oikeastaan tämä tekele on niin yhdentekevä, että en jaksa innostua pahemmin edes muiden kommetteja ja arviota lukemaan.

Ei tämä nyt niin paha tähtiuloste ollut kuin Mongerrus Kroniikka. Ehkä matoreiän rööri on jo siitä tukossa, että saatan tämän joskun katsoa uudestaankin. En toki ole maksamassa enää senttiäkään, joten voi olla, että näkemättä jää. Tai jos joku mukava kanssa ihminen leikkaa mongertajat hiiteen niin sitten!




Seuraavaksi pitäisi saada käsiinsä ja kerätä voimia, jos vaikka yllättäisi positiivisesti, The Chronicles of Riddick: Dark Fury -animaatio.



Taustamölinänä kirjoitukselle Tool: 10 000 Days ja Heaven Shall Burn - Invictus.